Tee se itse

Tee se itse -kulttuuri on aina ollut kiinteä osa punkkulttuuria. Minä haluan, minä voin, minä teen! Rahan korvasi usein mielikuvitus ja halu tehdä, rujous ja karkeus oli hyväksyttävää, joskus jopa tarkoituksenhakuista. Tehtyjä tuotoksia myytiin erilaisten lehtien (Soundi, Rumba) pienilmoitusten kautta sekä omia verkostoja hyödyntäen. Monet aloittivat ns. distro-toiminnan, eli ottivat levyjä, lehtiä, kasetteja jne. myyntiin, laajentaen näin tehokkaasti alkuperäisen tekijän kontaktiverkostoja sekä asiakaskuntaa. Distro-toiminta elää yhä vahvasti ja monien pienempien julkaisujen, pääosin levyjen, suhteen toiminta on jopa kullanarvoista, usein ollen se toimivin kanava kansainväliseen myyntiin sekä verkostojen luontiin.

Kai Laaksosen (Kaide) maalattu sekä niitein ja rintamerkein koristeltu nahkatakki. Monen hardcorepunkkarin tunnusmerkki oli eri tavoin muokattu nahkarotsi. Rotsin selkään, kuten muuallekin, oli usein maalattu sen hetkisten suosikkibändien nimiä, joskus jopa kantaa ottavia sloganeita. Takin ulkoasu muuttui useimmilla ajan myötä, kun niittejä laitettiin lisää tai niitä otettiin pois sekä omien suosikkibändien joukkoon nousi uusia nimiä, joista piti kertoa maailmalle.

Erilaiset itse tehdyt kuvalliset tuotokset, etenkin sarjakuvat, kulkivat tiiviisti käsi-kädessä punkkulttuurin kanssa. Punkkulttuuriin kuuluva tee se itse -asenne madalsi kynnystä tuoda esiin ja julkaista pienlehdissä tai muissa kanavissa omia tuotoksia. Usein pienlehdet olivat jopa ainoa kanava saada omaa taidetta muiden ihmisten käsiin. Jouni Forsströmin piirtämän olutta juovan punkkarin kuvan skannauksen on Punkmuseolle lahjoittanut Risto Eronen.

C-kasetit olivat yleinen tapa levittää musiikkia. Monet koostivat bändien luvalla erilaisia kokoelmakasetteja, joita sitten myytiin halvalla. Usein näiden kasettien musiikki oli bändien treenikämpillä tehtyjä yksinkertaisia nauhoitteita, joskus harvoin studiossa äänitettyä materiaalia. Kustannussyistä myytävät kokoelmakasetit olivat usein halvimmille marketeista saatavilla kaseteille äänitettyjä, joten näiden kasettien äänen laatu oli usein hyvin heikko. Kollaasin esineistöä Punkmuseolle on lahjoittanut Miika Karjalainen ja Kenneth Nyberg.

Syfilix-EP on ehkä yksi harvinaisimmista suomalaisista hardcore-julkaisuista. Koska se on olemassa mutta varsinaisesti sitä ei ole koskaan edes julkaistu. Mm. Osmo Lukkaroinen (Oze) ja Jari Hallikainen (Jakke) saivat päähänsä perustaa bändin sekä julkaista levyn. Levyä, tai yhtään kappaletta ei koskaan nauhoitettu saati edes tehty, vaan kaverit väsäsivät ainoastaan muutamia levynkansia sekä liittivät niiden mukaan satunnaisia seitsentuumaisia vinyylilevyjä. Olemattomien biisien sanoitukset liittyvät pääosin ruokaan ja joistakin voi löytää viitteitä muihin suomalaisiin hardcore-bändeihin, kuten Terveisiin Käsiin. Levyn Punkmuseolle lahjoitti Kari Hyle.

Punkkulttuurin yhtenä näkyvimpänä, ja kuuluvimpana sekä monille se ainoa asia jonka tietävät punkista, elementtinä oli bändit. Levyjen tekeminen oli kallista ja siksi pyrittiin usein säästämään kaikesta mistä voidaan. Rahanpuute näkyi siksi usein mm. levyjen keskiöiden puuttumisena sekä erilaisina kansiratkaisuina. Usein kannet olivat vain valokopioita, jotka taiteltiin sopivan kokoisiksi. Monet painetutkin kannet olivat hätäisesti ja ”omin pikku kätösin” suunniteltuja ja toteutettuja, tärkeintä oli usein tietojen sekä oman bändin viestin välittäminen kuin visuaalinen ja taiteellinen hienostelu.

Suomessa on julkaistu satoja erilaisia punkzinejä (pienlehtiä), joitakin vain muutama numero ja joitakin vuosien ajan. Pienlehdet ovatkin olleet ennen internet-aikaa yksi tehokkain tapa välittää tietoa koti- ja ulkomaisista bändeistä, muista zineistä, kaseteista jne. Lehdet koostettiin leikkaa ja liimaa -menetelmällä, usein jopa kaikki tekstit käsin kirjoittaen, mikä joissakin tapauksissa käsialan epäselvyyden vuoksi oli raivostuttavaa. Mikäli rahaa oli, valokuvat rasteroitiin, jotta ne saatiin toistumaan mahdollisimman hyvinä, sillä usein lehdet vain yksinkertaisesti valokopioitiin. Kehyksessä on esillä Krapula 4 -punkzinen ns. paino-originaali. Kehyksen vasemman alakulman oranssi teippi ei ole mikään kannanotto vaan särkynyt lasi on korjattu teipillä, mitä sitä pois heittämään muuten hyvää kehystä.

Suurin osa pienlehdistä myytiin Soundin ja Rumban pienilmoitusten sekä jakelijoiden (distro) välityksellä, mutta aina välillä myös keikkojen yhteydessä. Kuvassa on Lepakossa punkbändien keikan aikana pienlehtien myyntipöytä, josta löytyy suosituimpia suomalaisia punkzinejä, kuten Laama ja Ulo. Kuvan on ottanut ja Punkmuseolle lahjoittanut Juha-Pekka Inkinen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *