|
M!kan RamoPunk-sivut |
|
|
|
Pännii niitä iloisiakin poikia joskus |
|
Tapani Rytöhonka, Soundi 10/93 |
|
Istumme Pojat-yhtyeen kanssa paikallisessa Katupoika-ravintolassa, kun seuraamme työntyy käsittämättömän tyhmännäköinen mies. -Nyt näyttäs vähän siltä, että täällä on työttömiä pummeja. Mä inhoon työttömiä jätkiä, perkele, pitäiskö ruveta nyrkkipeijaisiin. - Aha, sanoo Miika Söderholm, Poikien kitaristi/laulaja ja pääasiallinen lauluntekijä. Onkos mies joku tuttu? - Ei, mä luulin että se on joku muu, mutta se osoittautuikin tommoseksi idiootiksi. - On se vaarallista olla Soundin haastateltavana, hihittää Mikko Holmström, toinen kitaristi. Minkä jälkeen punktaustastaan tunnettu yhtye pieksee tyhmännäköisen miehen henkihieveriin? No ei, mutta sananvaihto kertoo jotain siitä maailmasta, mistä Poikienkin musiikki syntyy - niin hauskaa rock and rollia kuin se onkin. Miika: Toi Radio päässäni -piisi tuli siitä, kun sattuneesta syystä tuli talvella hirveesti maattua kotona ja kateltua telkkaria ja kuunneltua radiota ja luettua lehtiä, ja yhtäkkiä oli vaan mitta täysi, että jumalauta, mä en jaksa enää kuunnella kaiken maailman sotaa ja nälänhätää ja lamaa ja muuta tämmöstä. Tätä tulee päivästä toiseen eikä ole mitään pakotietä. Käärii kalan siihen lehteen ja pistää radion ja TV:n kiinni, että "mä meen ulos". Pasi Pakarinen - Poikien uusi basisti - huomauttaa, ettei sekään enää auta: "kaikki ihmiset, jotka juttelee kadulla, selvittää laman vaikutuksia, kaikki jutut kelataan laman kautta". - Ei jaksa enää, saamari, tuhahtaa Miika. -Suomalaiset poliitikotkin on niin kusipäitä, ei sieltä totuuden sanaa kyllä kuule, ei millään. Valheita valheiden perään. Alkaa niin kypsyttää, että jumalauta, ei pysty enää niitä uutisia seuraamaan. - Ja välillä pyöräytetään sitä Onnenpyörää ja mennään visailuun, sanoo rumpali Manu Ojanen. Miika: Ja just tämmösiä ääliömäisiä viihdeohjelmia sitten, jotka on tehty markan budjetilla, ihmiset kattoo hulluna Kauniita ja rohkeita, mieletöntä. Kaikki muuttuu keinotodellisuudeksi, mistään ei saa tolkkua eikä mistään kiinni, tulee semmonen fiilis, että ei välitä enää ollenkaan, rupee vaan vituttaan. Semmonen toivottomuuden suo. Manu: täytyy vaan olla tyytyväinen siitä, että onneksi se ei ole tän bändin toimintaan suoranaisesti vaikuttanut. - Radio päässäni, toistaa Miika. - Niin mutta niin, ettei Pojat ole kuitenkaan mikään masennushenkinen joukko. Ilolla surua päähän Aikoinaan maassamme vaikuttivat Ypö-Viis, Hellhound- ja Sensuuri-yhtyeet. Nyttemmin Miika Söderholm, Mikko Holmström, Manu Ojanen ja Pasi Pakarinen pyrkivät välttämään keinotodellisuuden olemalla Poikia. He soittavat iloluontoista punkinjälkeistä rockmusiikkia ja ovat juuri saaneet kauppoihin kolmannen albuminsa, jonka nimi on tietenkin Iso kolmonen. Kirjoittajan mielestä se kuulostaa "mainiosti samalta" kuin heidän edellisetkin levynsä - mikä miellyttää ainakin Söderholmia - mutta sen yleisilme on joka tapauksessa hieman toinen. Isolla kolmosella tuntuisi olevan jotenkin kitkerämpiä sävyjä kuin vaikkapa ensimmäisellä LP:llä: sehän oli milteipä omistettu poika-tapaa-tytön -teemalle, tällä levyllä niitä ei ole yhtään? Mikko: Kaikki asuu muijien kanssa niin ei enää tapaa tyttöjä. Miika: Se on kyllä totta, että on tässä henkilökohtaisessa elämässä tapahtunut muutoksia. Eka älpeen aikoihin kaikilla oli vissiin töitäkin ja oli muutenkin ehkä helpompaa olla. Mikko: Oli rahaa ja tyttöjä, heh, nyt ei ole kun muija ja peeaaolo, kumpi sitten on parempaa, vaikea sanoa. Debyytilläkin tosin oli Mä haluun rahaa. Miika: Joo tosiaankin oli. Se oli ehkä ainoa semmonen. Mikko: Mutta oli sekin vähän kieli poskessa tehty. Olennaista Pojissa ei liene se, että kappaleet sopivat rakenteellisesti johonkin kuvitteelliseen punkrock/Ramones/Boys -muottiin, vaan se, että yhtye soittaa ne niin innokkaasti? Ypö-Viiden ja sen kollegoiden ensilevyistä on jo kauan, mutta musiikissa on edelleen kovin kiihkeä ote. Manu: Niin, kai siinä perusjuttu on se, että on itsellä helvetin kiva soittaa, se vaan sopii meille kun ollaan tämmösiä jätkiä, että me ollaan niin kuin itse sitä. Mikko korostaa bändinsä olevan säännöllisesti hiestä märkä keikalta tullessaan ja toivoo samaa yleisöltäkin: "itseironinen paahto on kuitenkin keikalla se homman nimi". - Se itseironia on ihan sitä, että rokkenroll on kuitenkin hauskaa. Ei se ole joku itseisarvo; on helvetisti rokkibändejä jotka on niinkuin saatanan kovia rokkijätkiä, tavallaan pyrkii jotenkin pätemään semmoisen rokkimeiningin kautta. Me taasollaan tavallisia jätkiä ja tavallisia turvenuijia, vaikka ei maata viljelläkään. - Yksinkertaisia jätkiä, hymyilee Miika. - Kun veivaa hiki hatussa nopeeta rokkia lavalla niin kyllä se rupeaa itteäänkin naurattamaan. Pieni on kaunista Mikko: Mä ainakin uskon siihen, että jos piisissä on tietyt ainekset, sopassa tietty määrä juttuja ja ideoita, niin kun sen kestoajan pitää joissain rajoissa, niin kuuntelija havaitsee sen ikään kuin hyvänä juttuna, hyvänä piisinä. Sillai, että siitä jää semmonen olo, että se olis voinut vielä jatkuakin. Se on huomattavasti parempi kuin se, että... Miika: ...Väsytetään kuulija, se kyllästyy siihen... Mikko: ...Että vähistä aineksista tehdään helvetin pitkä piisi, vedetään jotain kitarasooloo joka ei sinänsä ehkä anna kuulijalle mitään. Pojat ovat uriensa aikana jalostaneet vähäeleisyytensä taiteeksi. Iso kolmonenkin perustuu turhaksi koetun varioinnin eliminoimiseen.: Sanna on sosiaalitapaus -kappaleen 18:sta säkeistöaihiosta päädyttään neljään. Moisen työstön tuloksena sävellykset ja tekstit toimivat yhtenä, kiinteänä elementtinä tavalla, jota ei suomalaisessa rockmusiikissa juuri koeta. - Tämmösiä hämäräperäisiä vertauksia ei tekstissä esiinny, huomauttaa Pasi. - Asiat pyritään sanomaan niin, että normaalilla järjellä varustettu ihminen pystyy ymmärtämään mistä niissä on kysymys. Kylmäverisen tarinasta olisi joku toinen ryhmä voinut kirjoittaa hyvinkin korukuvioisen ja melodramaattisen laulun. Mikko: Niin mutta Pojat-ideologia nyt on se, että asiat esitetään mahdollisimman minimalistisesti, että teksti on yleensä tarina, mutta se pyritään esittämään ehkä naivistisestikin. Miika: Joku bändi olisi voinut saada näistä piiseistä kaksi älpeetä noin niin kuin venyttelemällä ja jaarittelemalla. Puoli minuuttia jää heti pois kun ei ole kitarasooloa. Kylmäverinen on kyllä nytkin poikkeuksellisen pitkä, yli kolme minuuttia... Sitä ei kuunnellessa huomaa. - Parempi se niin päin on, virnistää Mikko. - Silloin kun "Wigut" teki uuden LP:n niin Pembroken haastattelu Hesarissa loppui kommenttiin "jotkut väittää että meidän piisit on pitkiä, mutta ei ne ole pitkiä, ne vaan kuulostaa siltä", heh: Ei ole ihan menyt tämä median käyttö siinä kohdalleen. Annikki on tähden syntyhistoria on kuvaava: tekstin piti alunperin rakentua Minna on tähti -idealle, jatkoksi Se laulu taas- ja Joo joo sehän on Minna -kappaleiden nimihahmon seikkailuille. Miika: Nyt piti tulla semmonen, että se on jo tähti, ja sen poikaystävää alkaa pikku hiljaa ottaa päähän kun se ei ole koskaan kotona. Mutta se ei oikein toiminut ja mä tein siitä monta versoo ja veivasin sitä ja esittelin jätkille, mutta ei oikein mennyt läpi, ja sit yhtenä aamuna vaan heräsin, että Annikki on tähti, se on hyvä piisin nimi. Voisi luulla, että koko teksti olisi syntynyt nimenomaan tuosta sanaleikistä. Miika: Se oli se puuttuva koukku. Siinähän on kertosäkeessä jopa kaksi mollia, se vetoaa aina Suomen kansaan tuo molli, heh. Meillähän ei yleensä ole tapana soittaa kauheesti mollisointuja; siihen kohtaan mihin mollisoinnun pitäis tulla, että otetaan terssillä molli, niin me jätetään se yleensä soittamatta. Mikko: Tällä konstilla saadaan enemmän punttiin vibaa. Anarkiaa Hämeensillan tietämillä Kyllä, tietysti Pojilla on Katupojassakin nahkatakit. Ja itse asiassa he taitavat olla jonkinlaisia punkrokkareitakin - sen huomaa siitäkin, etteivät he katso termin tarkoittavan juuri mitään. Ypö-Viis oli punkyhtye "siinä mielessä missä me se itsellemme määriteltiin", ja Poikia sopii pitää sen suorana jatkeena, mutta määreellä sinänsä ei ole nykyään merkitystä. Miika: eikä sillä oikeastaan ollut silloinkaan... jos vertaa jotain Sex Pistolsia, Clashia, Buzzcockia ja Advertsia niin eihän niillä musiikillisesti ollut mitään tekemistä keskenään, ihan erilaisia bändejä. Kyllä mä ymmärrän, miksi rockabillyä sanotaan rockabillyksi ja r&b:tä ja bluesia r&b:ksi ja bluesiksi, se on selvä musiikillinen määre, mutta joku punk tai grunge, sehän on yhdistelmä jotain pukeutumistyyliä ja tukan pituutta ja tuommosia tyhmännäköisiä partoja... -Mitä? Mulla oli viiksetkin mutta mä ajoin ne pois kun olin ihan puutarhurin näköinen, puolustautuu pujopartainen Mikko. Minkälaista keikkayleisöä teillä sitten on? Miika: Se on ihan laidasta laitaan, suurin osa on ihan tavallista porukkaa. Musta tuntuu, että ihmiset mieltää meidät jotenkin sillai hauskana orkesterina, että "mukava mennä katsomaan". Manu: Kyllähän me ollaan paljon sanoisinko kiltimpi bändi kuin joku Klamydia, joka on leimallisesti aika punkjuttua. Miika: No en mä tosta kiltteydestä tiedä. Manu: No imagoltamme? Eihän meillä vilise kirosanoja piiseissä. Miika: Joo, mutta se on taas lyriikkalinjanveto, musta on typerää heittää kaikkia vittuja ja perkeleitä, se kuulostaa niin lapselliselta. Samaten tää alapääkuvasto on jäänyt aika vähiin, koska se antaa semmosen lapsellisen meiningin. Ellei sitä osaa käyttää tosi tyylikkäästi, kai sekin on mahdollista... me ollaan tämmösiä. Junttimaisuudet rasittaa. Mikko kiteyttää Poikia olut-vertauksella - "neljästä perusaineesta tulee hyvä keitos ja se toimii aina" - ja Miika haluaisi ajatella Kari Peitsamoa jonkinasteisena hengenheimolaisena. Tiettyä ikuista yhteyttä rinnastuksiin löytyykin: "Hienoista ylpeyttä tunnetaan siitä, että kun Mikon kans mietittiin aikoinaan, että mimmonen on hyvä rokkibändi, niin se resepti toimii tänä päivänäkin hyvin, se, että mikä asenne pitää olla siihen tekemiseen". |
