Ne Luumäet

Takaisin Ne Luumäet -keikkaraportin etusivulle

Nalieny:

"Ja mä oon niin onnellinen"

(Kuvat: Jari-Pekka Laitio-Ramone ja Ilpo)

Heko ja muutama fani (kuva: Jari-Pekka Laitio-Ramone).

"Ja mä oon niin onnellinen"

Semmonen juttu joka vei mielestä kaiken ja pysyy mielessä vielä kauan. Turku, Ruisrock, Ne Luumäet 07.07.07. Siis nyt niinku ihan tosissaan, täähän ei oo edes totta. Oli jotain niin uskomatonta päästä ensimmäisen kerran pogoon Niiden tahdissa ja vieläpä hetkeä aikasemmin ostettu Ne Luumäet Too dumb to die -paita päällä. Vaikka luultavasti se oli myös viimeinen. "Me olemme Ne Luumäet ja me lopetimme 14 vuotta sitten". Uskomaton show ja ihan älytön fiilis. Energiaa riitti sekä bändillä, että yleisöllä ja kaikilla oli kivaa. Joko mun äidinkielentaitoni on puutteellinen, tai sitten suomenkielessä ei vaan ole tarpeeksi voimakkaita ja hienoja sanoja kuvaamaan sitä keikkaa ja sitä tunnelmaa ja sitä tunnetta joka pienessä ihmisessä oli. Ei vaan tajuu, miten tällästä voi olla olemassa ja vielä vähemmän, että mäkin vielä pääsin sen livenä kokemaan. Pikkumokia nyt sattu, mutta ne kuuluu asiaan, ei kaiken kuulukaan olla ihan justiinsa. Ensin pelkäsin että isot vanhat nahkarotsimiehet talloo mut heti alkuunsa, mutta kyllä siellä oli kuitenkin alaikäiset etummaisina. On niin paljon muitakin, jotka toivovat, ettei tämä ollut ensimmäinen ja viimeinen Niiden keikka, jolle pääsi. Ja lisäksi vielä enemmän sellaisia, joille tämä oli vain viimeinen. Lapsi sentään voi sitten isona ostaa tikkareita niin paljon ku huvittaa, mutta ilmeisesti me ei saada Ne Luumäkiä enää takas? Paitsi jos se yleisöstä on kiinni. Onhan se sinänsä hieno ajatus, että viimeisestä keikasta jää tällainen fiilis, mutta jos tällainen fiilis tulis seuraavastakin keikasta, niin miksi sitten jättää tämä viimeiseksi? Kun bändillä ja yleisöllä on näin mahdottoman kivaa yhdessä niin miksei voisi pitää kivaa vielä uudestaan ja uudestaan?

Finski (kuva: Jari-Pekka Laitio-Ramone).

"Tähti saapuu kaupunkiin
Mä rynnin konserttiin
Aina tungen eturiviin
Ehkä yllän saappaisiin
Ja mä oon niin onnellinen
Tähden nää-ää-ää-ään
Oon niin onnellinen
Sen nään
Sen nään
Sen nään"

Näin sen odotin olevan ja näin se oli. Mä olin niin onnellinen kun näin rokkitähden. Ja oon vieläkin. Olihan niitä pari biisiä, jotka olis ollu täydellistä keikalla kuulla ja melkein ihmettelin, että mitä Ne oikein ajatteli, kun ei niitä soittanu. Mutta sillä hetkellä aloin miettiin, että miten muka vois Niiltä edes yrittää määritellä jotain hittejä, jotka olis pakko soittaa keikalla. Ei semmonen onnistu. Ehkä nyt Onnellinen perhe on sellanen biisi, jonka Niihin vähemmän perehtyneetkin saattavat tietää, mutta muuten. Ainakin mulle ja varmaan muillekin jokainen biisi on oma hittinsä. En voi sanoa, että kaikki olis yhtä hyviä, vaan ennemmin yhtä parhaita. Voin toivoa, että Ne olis soittanut jonku muunkin biisin, mutta en ikinä osaisi sanoa, että mikä olisi sitten pitänyt jättää pois.

"Sä sanoit nähdään
just sillä tavalla
ettei enää koskaan tavata
Nähdään
just sillä tavalla
ettei enää koskaan tavata
Nähdään, nähdään
Ei varmaan nähdä enää milloinkaan"

Oon niin onnellinen, mutta silti aika surku, ku en varmaan nää näitä tähtiä enää milloinkaan. Niinku Joey sanoi jo jokusen tunnin keikan jälkeen: Ne Luumäet oli olemassa. Ehkä se oli sitten oikeesti viimeinen "viimeinen keikka". Mutta musiikki on kuitenkin olemassa aina. Punkrock täytti 30 vuotta, sen syntymisestä on jonkin aikaa. Mut ainakaan se kuole koskaan. Se on Too tough to die. Tai ehkä too dumb. Ei hätiä mitiä, kun höyrähtäneet hihhulit pitää tästä ryhmästä kuitenkin aina ja forevö ja sillee. Tää kaikki on sydämissä, muistoissa ja ajatuksissa vielä ikuisuuden jälkeenkin.

Pete Luumäki (kuva: Ilpo).

Ja tosiaan, siis vielä muutama kuukausi sitten olin tietävinäni etten ikinä nää Niitä livenä. Mutta näinpä kuitenkin. Suurimmat kiitokset siitä. Ja se että sain vielä sanoa kiitokseni henkilökohtaisesti Joeylle. Ja sain nimmarin ja halauksen. Ja miettikää miten kääpiöksi itseni tunsin... kuitenkin. Itsestänikin tuntuu että kirjoitan pelkkää paskaa, mutta en vain keksi miten sitä keikkaa voisi kuvailla. Mutta ei kai tarvitsekaan. Eiköhän aika moni tiedä mitä tarkoitan, eiköhän muidenkin sisällä ole samanlainen hassu ja hieno uskomaton tunne, johon ei sanat riitä. Lauantaina yksi unelma toteutui ja ei voi kun toivoo että se toteutuisi joskus uudestaan. Tää oli hieno mun ensimmäinen Ne Luumäet -keikka. Mutta eipä juuri hienompaa viimeistäkään voisi toivoa (mikä ei todellakaan tarkoita etteikö voitaisi ottaa uudestaan). Kiitos!

Nalieny