Siis pulinat pois (paitsi jos on pulistavaa):
1. ELÄMÄÄ IMATRAN PUNK-OPISTOLLA/Miguel
Hieno satiiri joka toimii monella eri tasolla ja laajenee koskemaan erilaisia ideologioita. Kyseenalaistaa hienosti miten koulutusta ja opetusta järjestetään ja mitä kouluissa pidetään milloinkin tärkeänä.
2. Vappukulkue ja hakaristilippu/Sauli Salomaa
Kerronta on raadollista ja maanläheistä ja muuttuu lähes huomaamatta surrealistiseksi. Uskalias ja inhorealistinen kuvaus altavastaajan asemasta.
3. Fatsi iskee kävelevään taideteokseensa/Sauli Salomaa
Kaksi erilaista tarinaa on yhdistetty taitavasti. Karu kotiväkivallan kuvaus muuttuu kirjeenvaihtoilmoituksen myötä liki romanttiseksi kuvaukseksi jo lähes kadonneesta kansanperinteestä. Erityiskiitos hienosta ajan kuvasta, siitä kuinka tärkeässä roolissa kirjeenvaihtoilmoitukset ja kirjeenvaihto olivat aikoinaan.
Kiitämme Punkmuseon tarinakilpailun arvovaltaista tuomaristoa, taitelija Pirjetta Branderia sekä opeja Ari Enqvist ja Ari Lahti hienosta tuomaroinnista sekä mietityistä valinnoista. Kiitoksia myös kaikille osallistujille sekä onnea voittajille, koitamme keksiä teille jotain kivaa palkinnoksi. Ai niin, nämä ovat siis tuon viime vuoden tarinakilpailumme voittajat. Tarkoituksena olisi julkaista kaikki osallsituneet kirjoitukset ja kuvitukset kirjana vielä tämän vuoden aikana.
Julkaistaan nyt kuitenkin tuo voittanut tarina kaikkien luettavaksi ja ihasteltavaksi. Olkaa hyvät:
ELÄMÄÄ IMATRAN PUNK-OPISTOLLA
Kuva: Petri Tiilenpää
Historianopettajamme Petri Tiilenpää saapui luokkaan tapansa mukaan myöhässä. Keski-ikäisen ikipunkkarin olemus huokui teennäistä huolta maailman tilasta ja epätoivoista nuoruudenhimoa. Miehen leopardihousut olivat haaroista revenneet ja iso hiuspehko oli saatu ikiaikaisella viiksivahalla kunnon hardcore-harjaan.
Tiilenpää kehotti avaamaan historian oppikirjat sivulta 77. Laajassa osiossa esiteltiin muinaisten 1970–1980-lukujen kulttuurihistoriaa ja kirjassa oli melkoisen kattava kuvaus punkkareiden eri alalajeista. ’Sinänsä kiinnostavaa, mutta niin moneen kertaan kaluttua’, tuumin selatessani kirjan sivuja.
Punkkarithan levisivät niihin aikoihin Suomeenkin ja moninaiset alalajit herättivät pelkoa, inhoa, kauhua ja ihastusta tavallisen kansan keskuudessa. Vasta monia vuosikymmeniä myöhemmin punk institutionalisoitui. Perustettiin punkopistoja ja punkkarien alalajien tutkimus yliopistoilla oli hetken aikaa jopa alan suurinta hittiä. Ehkäpä vaikuttavin teos oli Einari Honkavaaran kuuluisa tutkimus, jonka keihäänkärkenä oli Sorbus-punkkarien laaja elinkaaritutkielma. Honkavaaran teokset ovat kuuluneet sen jälkeen monen eri alan tutkintovaatimuksiin.
Koska oppimistulokset kouluissa olivat jatkuvasti heikentyneet 2000-luvun alkuvuosikymmeninä, vanhoista mainehaitan kärsineistä digimateriaaleista oli päätetty opetuksessa luopua. Tavalliset koulukirjat olivat tehneet paluun punkopistojen ja monien muidenkin koulujen opetukseen jo kymmeniä vuosia sitten. Erityisesti Imatran punkopisto oli mieltynyt perinteisiin kirjoihin, karttakeppeihin, liitutauluihin ja kaapeista löytyneisiin vanhoihin luurankoihin, joista oli olemassa myös erilaisten punkkareiden versioita. Sinänsä punkkarien luusto ei eronnut tavallisen peruspertin luustosta, vaikka niin olisi voinut olettaa. Monen alkoholisoituneen hardcore-punkkarin hammaskalustot olivat tosin hyvin kuluneet ja ajoittaiset vitamiinin puutokset saattoivat näkyä myös luuston kasvussa. Historian opetuksessakin luurankoja joskus kaivettiin esiin, mutta ei tänään. Petri Tiilenpää ei ollut nyt sillä tuulella.
Opettaja Tiilenpää oli saanut nahistuneen salkkunsa sisällön purettua ja avattu Sorbus-pullo komeili jo innostuneelta näyttävän opettajan pöydällä. ’Mistähän se oli senkin onnistunut kaivamaan.’, tuumin itsekseni silmäillessäni klassista pulloa, psykedeelistä etikettiä, Tiilenpään silmiä ja miehen humalatilan kehittymistä. ’Olihan hän saattanut jotain muutakin tajunnanlaajentavaa napata, mutta erityisen sekavalta mies ei tänään vaikuttanut.’
”No niin, aloitellaanpa sitten. Otetaan tähän heti aluksi pieni suullinen harjoitus aiheesta ’Kytät on natsisikoja’. Ovatko kaikki messissä?”, Tiilenpää aloitti ja siemaili samalla pieniä napsuja pullostaan.
Huokaisin äänekkäästi. ’Vitutti koko äijä. Eikö se mitään muuta taas tähän hätään keksinyt?’
Tiilenpää kuuli huokaukseni eikä antipatiani ollut vaikeasti luettavissa.
”Noh, Kämäräinen. Eikös koulutyö maistu? Olisiko sinulla jokin tarina tähän heittää?”, Tiilenpää uteli.
Hätäännyin. En ollut törmännyt natsisikoihin viime vuosina ja punkkari-isäni muinaiset turinat olin jo ehtinyt unohtaa. Yritin keksiä jotain. ”Sopisivatko skinit tähän väliin? Tai vaikkapa muinaisten discohileiden kuuluisa hyökkäys Lepakolle maaliskuussa 1980. ”
”No, toki paremman puutteessa. Mitä muistat Lepakon hyökkäyksestä?”, Tiilenpää kuulosteli ja muu luokka alkoi kiinnostumaan.
Aloin hieman epävarmana kaivella muistiani. ”Teppo Kuningas oli eittämättä Suomen kuuluisin discohile. Hän vaikutti vuosina 1978–1981. Teppo vihasi punkkareita. Kuningas keräsi lauman idiootteja mukaansa läheisestä Alibi-ravintolasta ja tuo tuima joukko onnistui Bee Geesiä kimeästi kailottaen yllättämään punkkarit lähes housut kintuissa Lepakon vessasta. Taistelun haavoja nuoltiin kuukauden päivät. Hyökkäyksen tarkka päivä taisi olla 13.3.1980. Jonkinlaisena torjuntavoittona voidaan taistelua kuitenkin pitää. Hämyjen passiivinen vastarinta ei isosti auttanut punkkareita, vaikka sympatiapisteitä keräsikin. ”
Huokaisin helpotuksesta, kun olin onnistunut muistamaan noinkin ison osan tuosta historiallisesta hyökkäyksestä. ”Hienoa Kämäräinen. Olen yllättynyt. Itsekin olin noihin aikoihin mukana kahinoissa ja taisin saada melkoisen tärskyn ohimooni. Kuljin silmä mustana kuukauden päivät pitkin Helsingin katuja enkä ollut päästä mihinkään baariin sisään. Eräs punkneito pelasti minut kuitenkin pulasta, kun soitti ravintola Kyyppariin ja kyseli, pääseekö ’mustasilmäpunkkariseuralainen’ sisään. Ja onnistuihan se. Monet kännit tuli vedettyä lopulta sinäkin keväänä ja elämä hymyili. Punkneitokin oli ihana. Oi niitä aikoja.”, Tiilenpää muisteli haikeana.
Kuva: J-P Inkinen
Muuta luokkaa tuntui selvästi koskettavan Tiilenpään liikutuksen kyyneleet, ja Imatran punkopistolaiset puhkesivat spontaaneihin ylistyksiin ja hurraa-huutoihin: ”Eläköön opettaja Tiilenpää. Kolminkertainen hurraa-huuto rakkaalle ja arvostetulle ikipunkkarille.”
Tiilenpää oli liikutuksesta mykkänä eikä osannut sanoa mitään. Yllättävää tunnepurkausta lievittääkseen hän vetäisi yhdellä huikalla Sorbus-pullonsa tyhjäksi ja ennen pitkää nukahti pöytänsä ääreen. Tiilenpään kuorsauksen äänet kaikuivat jopa yli Imatrankosken kuohujen. Samaan aikaan luokka mumisi mystisiä punkmantrojaan ja vaipui outoon horrostilaan.
Minä nousin pulpetista, kävelin ulos luokasta ja paiskasin oven kiinni niin lujaa kuin uskalsin. Opiston keskusradiossa raikui Riistettyjen ’Kytät on natsisikoja’.
’Saatanan Tiilenpää.’ Tunsin olevani enemmän punk kuin kukaan tässä vitun opistossa.
—
Liite. Ote Einari Honkavaaran tutkimuksesta ’Punkkareiden alalajit Suomessa vuosina 1978-1985’
Aikakauden punkkarit voitiin lajitella eri alalajeihin A) tyylin, B) juomatapojen, C) poliittisen kannan sekä D) musiikkimaun perusteella.
Tyylin mukaan punkkarit jaoteltiin 1) niittipunkkareihin (1980-1985), 2) rintamerkkipunkkareihin (myös joulukuusi) (1978–1980), 3) muotipunkkareihin, 4) älymystöpunkkareihin (myös intellektuellipunkkari, intelletku (halventava nimitys)), 5) snobipunkkareihin (osin halventava), 6) junttipunkkareihin (junttius saattoi liittyä yleiseen typeryyteen/tyhmyyteen tai maalaisuuteen (esim. maanviljelijäperheen punkkari), 7) rabbaripunkkareihin (osin väkivaltaisia), 8) viikonloppupunkkareihin (halveksittu alalaji, punkkarina vain viikonloppuisin) ja 9) postpunkkareihin (vuodesta 1980/1981 eteenpäin, taustalla osittainen kyllästyminen punkkiin).
Juomatapojen mukaan punkkarit yleensä jaoteltiin 1) Sorbus-punkkareihin (tyypillinen alalajin käyttämä juoma), 2) kiljupunkkareihin (helppo tunnistaa kiljukanisterista ja sekavasta ja joskus uhmakkaasta käytöksestä), 3) keskiolutpunkkareihin (lempeähkö ja laiska alalaji), 4) viinipunkkareihin (Suomessa harvinaisia, herättivät muissa aggressioita) tai 5) streittareihin (eivät käyttäneet alkoholia, Suomessa ERITTÄIN harvinaisia).
Poliittisen kannan mukaan punkkarit oli tapana jaotella 1) natsipunkkareihin (usein väkivaltaisia), 2) anarkopunkkareihin (tavattiin usein potkimassa ikkunoita tai autoja) (erityinen alalajin alalaji: Anarko Markot (ns. tyhmät anarkistit, vrt. Lama: Anarko Marko), 3) kommunistipunkkareihin (melko harvinaisia, ihailivat Neuvostoliittoa vielä 1980-luvun alussakin), 4) vasemmistopunkkareihin, 5) lukiopunkkareihin (myös demaripunkkari) (usein hillittyä pogoilua puvuntakki päällä), 6) feministipunkkareihin ja 7) eläinsuojelupunkkareihin (tunnisti usein rottalemmikeistä).
Musiikkimaun mukaan punkkareiden jaottelussa on käytetty esimerkiksi seuraavaa luokittelua: 1) vanhan liiton punkkarit (myös 77-punkkari), 2) hard core -punkkarit, 3) poppispunkkarit (myös pop-punkkari), 4) glam-punkkarit (Suomessa melko harvinaisia , 5) ramopunkkarit (usein melko kevyt punkstatus, joka oli helposti muunneltavissa), 4) ska-punkkarit (usein mustavalkoinen vaatetus, tavattiin joskus vain viikonloppuisin festareilla), 5) oi!-punkkarit (työväenluokkainen tausta, lähellä skini- tai natsipunkkareita, Suomessa melko harvinaisena esiintynyt) ja 6) trash metal -punkkarit (lisääntyivät 1980-luvun puolivälin tienoilla). Jaottelut ovat osin päällekkäisiä, mutta kuvaavat tuona ajan punkkentän moninaisuutta. Alalajit tulivat yleensä toimeen keskenään ja myös sukupuolista yhtymistä tapahtui. Riitoja ja tappeluitakin tuli (yleensä poliittisesti suuntautuneiden kesken), mutta useimmiten ne olivat sovitettavissa.
Kuva: Petri Tiilenpää
Tarkemmat kuvaukset alalajeista ovat saatavilla. Otathan yhteyttä Einari Honkavaaran tuotannosta nykyisin vastaavaan Migueliin.